Päätöksen Suomen liittymisestä Euroopan talous- ja rahaliittoon tekivät poliittinen eliitti ja asiantuntijat, ja se valmisteltiin huippusalaisesti. Päätös perustui kansalliseen etuun, eikä julkisella mielipiteellä ollut merkitystä.

Politiikasta on tullut ammattimaista ja asiantuntijavetoista. Samanaikaisesti puolueiden jäsenmäärät ja äänestysprosentit ovat pohjalukemissa.

Finanssikriisin vaikutuksesta Suomen EMU-päätökseen kohdistuu uutta mielenkiintoa. Suomen ja Ruotsin talouden rakenne on hyvin samantyyppinen ja molemmat ovat riippuvaisia vientiteollisuudesta. Maat liittyivät Euroopan unioniin 1995, Suomi lähti mukaan talous- ja rahaliittoon 1999, mutta Ruotsi jäi ulkopuolelle ja piti kiinni omasta kruunustaan.

Näin Suomi menetti vientiteollisuutta auttaneen devalvaatiokorttinsa ja Ruotsi nyt kapuaa taantumasta ulos heikon kruununsa turvin.

Ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Paavo Väyrynen kaivoi keväällä EMU-kantansa naftaliinista ja piti Suomen liittymistä virheenä. Väyrynen vastusti rahaliittoon liittymistä jo 1990-luvulla.

Valtiotieteen tohtori Marko Karttusen tuoreessa väitöskirjassa (Evidence of Partisan Emphasis on EMU during 1994–1999) käydään läpi Suomen ja kolmen suurimman puolueen painotuserot liittymisprosessin valmisteluissa. Karttunen on päässyt tutustumaan puolueiden salaisiin arkistoihin.

Suomen liittyminen Euroopan talous- ja rahaliittoon jakoi 1990-luvulla mielipiteitä. Päätös valmisteltiin huippusalaisesti eikä Suomessa turvauduttu kansanäänestykseen, kuten Ruotsissa tehtiin.

– Suomen EMU-ratkaisu oli kansallinen päätös, eikä siihen vaikuttanut Ruotsin ratkaisu vastaavassa tilanteessa. Päätöksenteko oli hyvin keskittynyttä ja sen takana olivat puolueiden johtohenkilöt ja asiantuntijat. Julkisella mielipiteellä oli erittäin vähäinen merkitys, Karttunen tiivistää.

Karttusen väitöskirjasta käy ilmi, että päätöksenteon keskiössä oli oikeastaan neljä henkilöä: SDP:n puheenjohtaja ja pääministeri Paavo Lipponen, kokoomuksen valtionvarainministeri Sauli Niinistö ja Suomen Pankin Matti Vanhala ja Sirkka Hämäläinen.

Valmistelu hoidettiin erittäin salaisesti ja siihen oli selkeä syy: Suomen markka kellui.

– Tilanne oli valuuttapoliittisesti erittäin herkkä, Karttunen ymmärtää salailun syyn.

Ainutlaatuinen väitöskirja

Marko Karttusen väitöskirja tuo 1990-luvun EMU-keskustelun taustat hyvin selkeästi esille. Kvantitatiivisessa aineistossa on käyty läpi puoluekokousten, -valtuustojen, -hallitusten, ministeri- ja eduskuntaryhmien pöytäkirjat ja puolueiden vaaliohjelmat.

Kvalitatiivisessa osiossa on kahdeksan puoluejohtajan ja yhden riippumattoman virkamiehen haastattelut. Lisäksi Karttunen perehtyi elämänkertoihin, muistelmiin, mielipidemittauksiin ja mediamateriaaliin.

– Kaikkiaan taustamateriaalista kertyi 9309 koodattua politiikkakantaa, joissa aiheena oli EMU. Laajaan aineistoon käytin kahta tutkimusmenetelmää ja mielestäni väitöskirja antaa luotettavan kuvan aiheesta, Karttunen luettelee.

Kun EMU-keskustelua käytiin 1990-luvulla, puolueista kokoomuksella oli kaikkein yhtenäisin kanta: puolue kannatti liittymistä.

Sosiaalidemokraateissa oli liittymistä kannattava Paavo Lipposen leiri ja sitä vastustava Erkki Tuomiojan leiri. Keskustelun edetessä Tuomioja taipui EMUn kannalle.

Keskusta suhtautui EMUun kaikkein nyreimmin, vaikka Esko Ahon pääministerikaudella Suomi liittyi Euroopan unioniin ja allekirjoitti Maastrichtin sopimuksen, jonka selkeä jatkumo raha- ja talousliitto oli. Keskustassa mielipiteet jakautuivat rahaliittoa vastustavien Ahon ja Väyrysen leirien kesken. Väyrysen mukaan Aho kannatti salaa hallituksen myönteistä EMU-kantaa, mutta Aho joutui julkisesti vastustamaan EMUa puheenjohtajavirkansa takia.

– Keskusta halusi, että Suomi seuraisi Ruotsin, Tanskan ja Iso-Britannian päätöksiä. Kun Maastrichtin sopimus allekirjoitettiin, ei ollut vielä mitään takeita siitä, että talous- ja rahaliitto saadaan aikaiseksi. Siksi siitä ei käyty kovin suurta julkista keskusteluakaan, Karttunen selvittää.

– Erityisesti 1990-luvun puolivälissä keskusta halusi asiasta kansanäänestyksen. Nämä painotukset hiipuivat kuitenkin vuosikymmenen loppua kohti.

– Tilanteessa saattoi olla myös poliittisia jännitteitä. Keskusta oli oppositiossa ja puolueen kannattajissa oli paljon metsä- ja sahateollisuuteen sidoksissa olevia ihmisiä. Osittain EMU-vastaisuus oli myös puhdasta taktikointia, jolla haluttiin lyödä kiilaa hallituspuolueiden väliin ja saada myös julkisuutta.

Finanssikriisin myötä Paavo Väyrysen jo 1990-luvulla esittämä kauhuskenaario on toteutunut. Ruotsi, Tanska ja Iso-Britannia jäivät EMU-alueen ulkopuolelle ja nyt suomalainen metsäteollisuus on kriisissä. Tämä ei kuitenkaan johdu pelkästään Suomen EMU-sidonnaisuudesta vaan myös alan rakenteellisista ongelmista.

– Nyt keskustalainen pääministeri ei voi enää kävellä Suomen Pankkiin ja kysyä, että missä on se huone, jossa markka devalvoidaan, Karttunen nauraa.

– Suomi ja Ruotsi ovat talousalueina hyvin riippuvaisia viennistä, eikä metsäteollisuus ole ainoa teollisuuden ala, joka on kärsinyt heikon kruunun Ruotsille antamasta kilpailuedusta. Kaikki ne yritykset, joilla on ruotsalaisia kilpailijoita, ovat kärsineet tästä tilanteesta. Nokia mukaanlukien.

EMU on tuonut vakautta

Talous- ja rahaliittoon liittyminen oli uusliberalistinen hanke. Sen myötä nyt vallitsevassa taantumassa työpaikat joustavat, valuutta ei.

– Kun päätöksiä valmisteltiin, kansallisia etuja painotettiin. Silloinen valtionvarainministeri Sauli Niinistö näki Suomen sopimuksen jopa vahvuutena, kun Ruotsi, Tanska ja Iso-Britannia jäivät ulos.

– Raimo Sailas on puolestaan painottanut koko ajan EMUn tuomaa vakautta.

Karttusen mukaan EMU-päätöksen hyötyjä ja haittoja pitää puntaroida pitkällä aikavälillä. Hän tiivistää Suomen ja suomalaisten hyödyt lyhyesti: matalat korot ja pieni inflaatio ovat olleet selkeitä etuja.

– Näistä ovat hyötyneet myös kuluttajat. Lisäksi hintojen vertailtavuus ja rahan vaihtokustannusten poistuminen ovat olleet etuja. Euro on tuonut ihmisten elämään helppoutta.

– Yritysten kannalta on tärkeää, että Eurooppa on yhtenäinen markkina-alue ja kilpailukyky on parantunut. Lisäksi vahva euro on noussut dollarin rinnalle selkeäksi kauppavaluutaksi.

Muutos päätöksenteossa

Marko Karttusen väitöskirja tuo hyvin esiin suomalaisessa poliittisessa päätöksenteossa tapahtuneen muutoksen. Valta on keskittynyt voimakkaasti puoluejohtajien käsiin ja päätökset ovat hyvin asiantuntijavetoisia.

Samalla sidokset etujärjestöihin ovat heikentyneet. EMU-päätöksessä Sdp:llä oli tärkeä kytkös ammattiyhdistysliikkeeseen, ja ilman SAK:n myönteistä kantaa päätöstä ei olisi syntynyt. Kokoomuksen yhteys työnantajajärjestöihin ja keskustan MTK:hon ei ollut näin selkeä.

Elinkeinoelämän valtuuskunta tutki koko 1990-luvun ajan yleisen mielipiteen suhdetta talous- ja rahaliittoon.

– Merkittävää on, että missään vaiheessa kansalaisten enemmistö ei ollut liittymisen kannalla. Vuonna 1997 lähes 60 prosenttia ihmisistä vastusti liittymistä, kun kannattajia oli reilut 20 prosenttia. Silti Suomea vietiin koko ajan kohti rahaliittoa.

– Vuonna 1998 EMUn kannattajien määrä ohitti vastustajien määrän, mutta siltikin jäätiin selkeästi alle 50 prosentin.

Reaalipolitiikan tulo poliittiseen päätöksentekoprosessiin on etäännyttänyt puolueita sidosryhmistään ja kannattajistaan. Puolueiden väliset ideologiset raja-aidat ovat kaatuneet. Inflaatio on iskenyt politiikkaan.

Karttunen luettelee kolme selkää faktaa, jotka tämän osoittavat: Puolueiden jäsenmäärät ovat puolittuneet viimeisten 20 vuoden aikana. Äänestysprosentti eduskuntavaaleissa on laskenut alhaisimmalle tasolleen sotien jälkeen. Puolueiden arvostus on laskenut äänestäjien silmissä.

Yli vuoden vellonut vaalirahajupakka ei ole tilannetta ainakaan parantanut. Marko Karttunen lisää vielä, että erilaisissa ammattien tai instituutioiden arvostusta mittaavissa äänestyksissä puolueet ja poliitikot ovat pudonneet listan häntäpäähän. Kärjessä keikkuvat lääkärit, palomiehet ja poliisit.

Lisää puoluedemokratiaa

Karttunen suosittelee puoluedemokratian lisäämiseksi yksinkertaisia keinoja. Jäsenten ja äänestäjien osallistamisaktiivisuutta on lisättävä ja laajennettava, puolueen politiikkakantaa on avattava jo päätösten valmisteluvaiheessa, uutta teknologiaa on hyödynnettävä ja kaikkia intressiryhmiä on kuunneltava.

Pääministeri Matti Vanhasen hallituksen ”suut suppuun” -linja ei osu yhteen Karttusen ajatusten kanssa.

– Vanhasen näkemys siitä, että keskeneräisistä asioista ei saa puhua, sotii tätä päätöksentekoon osallistamista vastaan. Toisaalta hän hyödyntää jo uutta tekniikkaa: hän tiedottaa oman bloginsa eikä median kautta.

Karttunen toivoo, että wikidemokratia nostaisi päätään. Tällä hän tarkoittaa, että netin avulla kaikki kiinnostuneet voisivat osallistua puolueen yhteisten kantojen muodostamiseen. Näin myös kentän näkemykset saataisiin mukaan päätöksenteon prosessiin.

– Kunnallisvaalien alla Espoon ja Vantaan vihreät muokkasivat kantojaan tällä tavalla. Minusta se oli hieno idea, Karttunen kiittelee.

Marko Karttusen mielestä nykyinen Nato-keskustelu noudattaa hyvin pitkälle samaa kaavaa EMU-valmistelun kanssa. Poliittinen eliitti ja asiantuntijat eivät avaa aihetta julkiseen debattiin.

– On mielenkiintoista seurata, tehdäänkö Naton suhteen päätökset samalla tavalla kuin yli kymmenen vuotta sitten.

Suomen EMU-ratkaisu oli kansallinen päätös, eikä siihen vaikuttanut Ruotsin ratkaisu vastaavassa tilanteessa.